Ostin talon Paimiosta sukulaisiltani, jotka muuttivat ulkomaille. Talo oli melko arvokas, valmiiksi kalustettu.

Kaluseet ovat puisia vanhoja ja uusia. Uudet olivat tyylikkäitä, käytännöllisiä, mutta tumman puhuvia.

Talo on hyvin monipuolinen. On kodikkaita soppia erilaislle asukkaille. Kullekin lapselleni löytyi helposti oma viihtyisä osansa. Talossa ei ole ovia tai huoneita. Tilat on jaettu huonekaluilla, seinänpätkillä, lattiatasoilla ja sermeillä. Huoneet oli helposti jaottu lapsille ihan ilman riitaa. Jokaiselle on oman näköinen huone.

Talossa on prameita isoja osia ja pikkuisia viihtyisiä lokosia. Kuljeskelin pitkin taloa ja olin tyytyväinen ostokseeni. Kävin ulkona katsomassa maisemaa ja kaikki näytti hyvältä. Mielessäni kävi ajatus, että mitä minun tavaroitani tänne mahtuu. Hetken sitä pohdittuani ymmärsin, että en entisestä talostani halaua mukani mitään muuta, kuin kirjani, osan vaatteistani ja henkilökohtaisia tavaroita.

Kaikki näytti olevan kohdallaan. Sitten kun kurkistin mustaan kaappipakastimeen löysin ensimmäisen kummallisen seikan. Pakastinkaappi oli täynnä sinisiää ja vihreitä sadevaatteita sikin sokin housuja ja takkeja, niiden henkseleitä, lahkeita ja hihoja hyllyiltä roikkuen.

Isäni ja äitini tulivat katsomaan ja ihastelemaan ostostani. Äiti kierroksen jälkeen alkoi laittaa kahvia ja syömistä pöytään. Äiti kertoi, että on tulossa tupaantuliaiset koko suvulle. Isä jutusteli ulkona lasten kanssa.

Huomasin, että eteisen lattia viistää tosi jyrkästi seiniä kohti. Lattian muoto oli suorastaan kupera. Se aiheutti minussa pettymyksen ja harmin tunteita. Myyjä kertoi, ettei kuperuus ole haitannut mitenkään heidän elämäänsä ja he vakuuttivat, ettei se vaikuta mitenkää meidänkään elämään. Mieleni oli vähän parempi. Myyjän vakuuttelun aikana huomasin, että lattialle oli nurkkiin ja joidenkin huonekalujen jalkojen juureen. Ajatteli pahoilla mielin, että "On sitten vielä muurahaisiakin". Ääneen kysyin, että "Onko täällä muurahaisia". Myyjä sanoi, että "Ei niitä paljon ole.. pikkuisen vain keväisin. Mieleeni hiipi ajatus, että ehkä olisi kuitenkin viisaampi purkaa koko kauppa.

Lähdin uudelleen kiertämään taloani ja tarkastelin sitä lähemmin ja tarkemmin. Sukua oli jo paikalla vaikka minkä verran. Tervehdin heitä ohimennen. Tyttären aurinkoinen soppi näytti olevan kunnossa. Menin makuuhuoneeseeni. Havaitsin, että lattia on outo ja samoin sänky. Lattia oli maapohjan yläpuolle rakennettu rosterikehikko, jossa oli pyöreät kulmat ja päällä tumman ruskea lattiapäälyste. Ikkunan alla oli kehikon kulma ja lattiamateriaali roikkui kehikon yli ikkunan alla ja materiaalin alta pilkisti karkeaa tasakokoista pyöreäkivistä soraa. Sänky oli täsmälleen samalainen viritys ainoastaan sänkymateriaalilla päällystetty kehikko. Lähdin hakemaan isääni ihmettelemään huonetta.

Matkalla isäni luo törmäsin serkkuuni, joka valitti, että on nälkäinen. Ohjasin hänet ruokasaliin, jonka äitini oli kattanut. Äitini esitteli löytöään, miten heinot astia kaapit, jotka pysty kiskoa myöden kampea pyörittäen rullaamaan pöydän yli käden ulottuville ja kaapit olivat täynnä prameita astioita. Serkkuni sanoi, ettei hän halua piirakoita vaan kanaa. Sanoin, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä jääkaappi sisältää. Menin jääkaapille ja löysin kanaruoka-annoksen, jonka laitoin miespuolisen serkkuni käteen iloisena ja sanoin, että voi lämmittää annoksensa mustassa mikrossa.

Serkkutyttö tuli kertomaan, että hänellä on huomenna häät. Onnittelin häntä lämpimästi ja olin lähdössä juttelemaan isäni kanssa oudosta lattiasta. Isä oli vasta matkalla huoneeseen, hänen liikkumisensa oli tuskaisaa ja hidasta. Lapsilauma löysi minut ja pyysi limpparia lasiin. Tarjoilin lapsille limpparia ja sivu silmällä havaitsin, että ensimmäiset vieraat olivat lähdössä ja lähtivätkin minulle mitään sanomatta. Lähtijöitä seurasi muutama muukin ihminen.

Naimisiin menossa oleva serkkutyttöni juoksi luokseni itkien ja sanoin, että "Pilaan hänen huomiset häänsä". Olin aivan ymmälläni mistä on kysymys. Katson ympärilleni sukulaisiani, jotka olivat kokoontuneet aulaan ympärillemme. Osa oli hyvin närkästyneen näköisiä ja osa hymyilee vaivautuneesti. Morsian itkee ja itkee, syyttää minua siitä, että olen saanut sukulaiste niin huonolle päälle, että he eivät huomenna tule hänen häihinsä. Minä olin pudota hämmästyksestä pyllylleni ja aloin kysellä, mistä on kysymys. Ensin saliimme laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta morsian alkoi kertoa, että "Sinä olet niin tyly kaikille, hädin tuskin tervehdin meitä.. Kuljet ympäriinsä ja suosit joitakin serkkuja erityisruoalla, et kohtele kaikkia tasapuolisesti, en edes keskustele kenekään kanssa. Pahinta on, että et kutsunut meitä edes pödän ääreen." Morsiammmen puheenvuoron jälkeen minuun iski sekä hämmennys, että valtava syllisyys. Pyytelin nöyrästi anteeksi. Selitin, että "En voi sille mitään, että en ole kovin seurallinen, enkä osaa yleisiä käyttäytymissääntöjä. Enkä tarkoita mitään pahaa. Luulin, että pöytään tuleminen oli heille päivän selvää. Serkulleni todellakin tarjosin kana-aterian, koska hän sitä erikseen minulta pyysi. Halusin vaan palvella kaikkia, jotka minulta sitä pyysi. En ymmärtänyt, että tekin odotitte minulta jotakin, jotka eivät mitään minulta pyytänee. Olen vilpittömästi pahoillani ja toivon totisesti, ettei kukaan ainakaan minun taitamattomuuteni takia jätä menemättä huomisiin häihin. Otan kaikki nyt uudestaan. Tervetuloa kaikki rakkaat sukulaiseni tupaan tuliaisiin ja kiitos kovasti runsaista tupaan tuliaslajoista." Samalla tulin vilkaisseeksi lahjoja, näin siellä lahjashekkien joukossa lahjoituksen 55.800 e, lajoittajana oli Joroisten Zwq. "Olkaa niin hyvät ja käykää pöytään, nauttikaa talon antimista. Jos on joitakin toiveita ilmaiskaa minulle tai äidilleni. Koetamme järjestää sen teille, jos mahdollista."

Isäni, tuli luokseni ja kertoi, ettei se makkarin lattia ole niin paha kuin näyttää. Vähän viileä se voi olla, mutta ei ainakaan homehdu.

Olin autokaupassa, siellä oli erikosen näköinen auto. Etuosa oli kuin piennen kuormaauton ja taka osa oli sivuvaunun näköinen sukkula. Koko komeus oli kuitenkin yksi sulava kokonaisuus. Sisään autoon mentiin nostamalla sivu ovi ylös ja kapauammalla sisään. Koelauta oli tyylikäs puoinen vanhan auton koelauta mp3 soittimineen ja istuin penkki oli kuppimainen jossa oli neljäpiste turvavyö. Pienestä penkistä huolimatta auto oli kahdelle hengelle ja penkkien takan sukkulamaisessa takaosassa oli runsaasti tilaa lemmikeille ja tavaroille. Auto oli maalattu lempivärivirheälläni. Uloin maalipinta oli lakkamanen vihreä kerros, jossa oli pensselin jäljet. Lakkapinnan alta näkyi helmiäsihopea. Auton puskuri ja nokkaritilä olivat puhtaan valkoiset samoin aurinko lippa. Kaikki laput sieviä pyöreälinjaisia lamppua. Auto oli ihastuttava. Halusin koe ajolle.

Äitini oli minun kanssa autokaupassa ja hinkusi koeajolle mukaan. Lähdimme kävelemään autoa kohti, mutta auotolle ehti eräs puolituttu nainen ennen minua. Pyysin naiselta, että äitini pääsisi koeajolle mukaan ja nainen vastasi siihen, että "Miksipä ei!" Äitini kipusi mukaan silmät loistaen ja alkoi heti tuttavallisen rupattelun naisen kanssa. Keskustelu koski autoa, jota he lähtivät yhdessä koeajamaan.

Äitini ja nainen oliva koeajolla pitkään. Minä odottelin heitä ja toivon, että nainen ei suin päin ostaisi autoa. Halusin päästä ajamaan sitä myös itse. Punnitsin mielessäni rahavarojani ja nykyisiä lainojani ostohalun kupliessa mielessäni.

Viimein äitini ja nainen tulivat perille koeajosta. Äitini oli ihan innostunut. Hän kyseli minulta, että onko tämä todella sellainen mopoauto, jota hänkin voisi ajaa. Katsoin häntä hämmästyneenä ja silmät suurella. En ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että auto saattaisi olla mopoauto. Tarkastelin autoa ja vastasin, että juu taitaapa olla vaikka kolmio puuttuukin takanta. Myyjä vahvisti, epäilyni ja laittoi puuttuvan kolmion paikalleen. Sitten äitini vaati päästä koeajolle auton kanssa ja ajoi, ensin epävarmasti risteykseen. Myyjä lähti sitten mukaan opastamaan auton käytössä ja minä huomasin olevani kotini lähellä ja menin sisään.

Siskoni oli nukkumassa. Hoidin hänen pientä vauvaansa leikittelin ja paijalin. Menin vauvan kanssa tunnille ja ylpeilin sillä opiskelutovereilleni. Olimme opiskelemessa jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja mukana oli pari minua kiinnostavaa miestä, joiden seuraan hakeuduin vauvoini. Toinen miehistä olikin tuttu menneisyydestä ja vaihdoimme vilkkaasti kuulumisia. Opettajamme oli ongelmaperusteista opetusmenetelmää käyttävä opettaja, joten tiedossa oli valtavasti töitä.

Siskoni heräs ja luovutin vauvan hänelle. Hänen muutkin lapset olivat kotiutumassa ja sisko meni laittamaan katraalleen ruokaa. Minä pulpetissani ihmettelin, että miten kummassa minä luulen aikani riittävän vielä tällaiseen opiskeluunkin. Viihdyin kuitenkin mainiosta hyvin erilaisten ihmisten porukassa ja aihe oli mielenkiintoinen. Samon opetusmentelmä tuntui sopivan minulle vallan mainiosti,  koska opettaja korosti vielä, että hän erityisesti toivoi oppimistehtävät esitettävän mahdollisimman luovasti ja mieluiten visuaalisin tai äänen keinoin. "Mahdollisimman vähän kirjoitettuja esseitä tai tutkielmia - kiitos!" Ajattelin, että onpa työlästä, mutta tosi mielenkiintoista. Päätin, että teen mahdollisimman paljon töitä koulun aikaan käytän hyväkseni välitunnit, ruokatunnit, hyppytunnit ja koulun jälkeisen ajan, niin enköhän selviä.

Seuraavana aamuna kun saavuin paikan päälle huomasin, että muut opiskelijat piirsivät täyttä häkää sarjakuvaa tuntiestaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että apua mistä he tuollaisen tehtävän ovat saaneet. Olin ollut eilen tosi tarkkaavainen, enkä ollut moisesta kuullutkaan. Olin puhunut äänneen ajatukseni ja opiskelija toverinin kertoivat minulle hieman närkästyneenä, että siellähän se oli mainittu opisissa ja ihmettelivät enkö ollut vaivautunut opisiani lukemaan. Olin todella nolo ja aloin ripeästi töihin.

Jouduimme yhtäkkiä kummalliseen porukkaan, jossa osa oli valvojia, osa tarkastajia. Meidät oli siepattu ja meitä kuljetettiin jonnekin, en tiedä minne. Kuljimme jonossa, tilanne ei ollut uhkaava, jännittävä kyllä ja olimme kovasti epätietoisia. Saimme käskyjä olla milloin missäkin järjestyksessä jonossa tottelimme. Osa ihmisistä oli kovasti järkyttyneitä, eivätkä järkytykseltään ymmärtäneet ohjeita. Minä sitten rauhallisesti tulkkailin käskyttäjän ohjeita ja ohjailin ryhmäläisiä kädestä pitäen oikeaan järjestykseen. Osa itki...

Ryhmä oli surullinen ja vihainen. He sanoivat, että kidnappaajien toiminta on karmeaa, kun ryhmän mukana meidän keskellä on myös valvojia ja näyttää olevan yksi järjestäjäkin. (Tarkoittivat sillä minua.) Ei tiedä kehen voi luottaa ja keneen ei, kun ei ole minkäänlaista käsitystä kuka on siepattu ja kuka sieppaaja. Pahoitin järjestäjä nimityksestä mieleni.

Nappaajamme johdattelivat meitä polkua pitkin ja kertoivat, että metsässä piilee vaarallisia väijyjiä. He yrittävät johdattaa meidät päämäärään, niin ettemme törmää väijyjiin. Sanojensa vakuudeksi he osoittivat tein reunaa jossa oli neljät räpylät, yhdet isot ja kolmet pienet. Näytti siltä, kuin jokin olisi nypännyt ankat irti räpylöistään. Räpylät olivat jääneet paikoilleen kuten kasvin pintajuurakot. Nappaajamme kysyi, mitä kuvittelemme ankka perheelle käyneen ja meidän on syytä olla hiljaa ja varovaisia, ettei meille käy samoin.

Päämäärämme oli hirsinen talo, jonka naapurissa oli sauna tai jokin muu sellainen rakennus. Ilta alkoi hämärtyä ja meidän oli lupa tehdä tulet, jotta tarkenisimme. Yhtäkkiä, naapuri rakennus oli roihuavassa tulessa. Tuli loimotti rakennuksen alta suurena ja uhkaavana. Voimakas tuuli lisäsi liekkejä. Liekit hehkuivat kuumana ja nuolivat sen rakennuksen kylkiä missä me olimme. Mies, joka vartioi ovea oli tyyni ja ilmoitti, ettei liekeillä ole mitään mahdollisuutta päästä tähän rakennukseen. Ihmettelin sitä kovin…

Näin unta siitä, että olin Afrikassa, jonkun ison retkiryhmän mukana. Meidän piti patikoida tietty reitti Afrikan halki. Autiomaan olosuhteisiin piti varautua. Meitä varoitettiin, että kaikki eivät välttämättä tule selviämään varmuudella hengissä koko reittiä.

 

Minä olin voimakkaiden ihmisten ryhmässä mukana. Voimakkaita miehiä maasto kengissä ja tatuoituneita lihaksikkaita käsivarsia, olin heidän mukanaan alkumatkan. Mutta kyseenalaistin heidän halunsa lastata mukaan kaljaa.

 

Pääsimme ensimmäiseen välietappiin, jossa oli paljon perheitä ja keski-ikäisiä ihmisiä. Olimme selvittäneet autiomaan kunnialla ja nyt oli vuorossa nukkuminen leirikeskuksella ja sen jälkeen meitä opastettaisiin eteenpäin.

 

Leirikeskuksessa laitoimme ruokaa. Vahvat ihmiset ilmoittivat, että he menevät omin neuvoinensa eteenpäin, koska heitä ei kiinnosta huominen ohjelma.

 

Aamulla varhaisteini esitteli keltaisia pellavahousujaan. Hän valitti, että kuukautiset alkoivat yöllä ja siteet eivät pidä. Sanoi, että on vuotoa. Hän pyysi kovaan ääneen jotakuta katsomaan näkyykö läikkä housuissa. Lupasin katsoa. Katselin ja tihrustelin housuja pitkään aluksi ei näkynyt mitään, mutta sitten näkyi pitkä viiru, joka näytti tulevan etupuolelta. Etupuolella olikin selvä läikkä, mutta tyttö tuumasi, ettei se haittaa kunhan takaa ei näy mitään. Kummastelin asiaa, mutta kohautin olkapäitäni.

 

Meille kerrottiin, että pienen metsäkävelyn jälkeen kapuamme veneeseen ja käymme katsomassa miten rikasvenekansa viettää aikaansa. Kävelimme isossa jykevässä metsässä. Ihmettelin, miten autiomaa voi loppua kuin seinään ja heti perään alkaa niin jykevä metsä. Rannassa meitä odotti iso vene jonne kaikki kapusimme. Mukana oli nyt porukkaa vauvasta vaariin. Kaikki olivat pariskuntia paitsi minä.

 

Ajoimme kuumassa hellesäässä aika vauhtia. Pyysin aurinkorasvaa, kun huomasin, että ihoni alkaa punottaa. Ihmettelin, ettei ihoni ollut pahemmin palanut vaikka eilen vaelsimme polttavan autiomaan läpi. Joku lainasi minulle rasvaa ja rasvasin itseni huolella.

 

Menimme veneiden säilytyspaikan ohi ja ihmettelin, että onpa porukoilla rahaa. Siellä oli korkeilla telineillä veneitä silmän kantamattomiin. Veneet olivat toinen toistaan hienompia.

 

Pääsimme avovesistöön, jossa meille kerrottiin olevan yhteisöllisiä veneitä. Minä otin kuvia sekä kanssa matkustajista, että maisemista. Meillä oli tosi mukava tunnelma. Vierailimme jossakin kalliissa isossa huviveneessä sisälläkin ja meihin suhtauduttiin tosi ystävällisesti. Minulla oli Cannonin harmaa järjestelmä kamera.

 

Sitten menimme laivaan jonka kölissä oli näyteikkuna, jossa laiha nukke oli ihmeellisessä asennossa. Laiva oli pitkä ja sokkeloinen. Me menimme sinne kierrokselle. Laivan sisäänkäynnin kohdalla oli kaksi mustapukuista gorillaa ottamassa meitä vastaan. Esittelijämme oli ystävällisen tuntuinen kultaketjuun pukeutunut mies. Hän availi ovia ja kertoili laivasta. Minä kaivoin kameran esiin ja seuraavan oven avautuessa nappasin kuvan. Kuvasta tuli outo siellä oli punaisessa huoneessa violettiin puettu nuori tyttö omituisessa ympäristössä – ympäristö aiheutti minulle ajatuksen ”Apua nämä harjoittavat ihmiskauppaa”.

 

Kun salamani välähti, gorillat syöksyivät vihaisena kimppuuni ja vaativat kameraani. Naisoppaamme supatti minulle, että minun on viisainta luopua kamerastani heti ja saan olla onnellinen, että he tyytyvät vain minun kameraani, etteivät vie minuakin saman tien. Olin peloissani…

 

Opas ei sallinut minun poistua kerrokselta takaisin laivaamme vaan vaati, että minun oltava muiden mukana kierros loppuun. Kuuntelin kun gorillat katselivat kuvia ja nauroivat kuville. Sitten he alkoivat ottaa kuvia kamerallani ja heillä oli entistä hauskempaa. Minua pelotti ja harmitti. Hyvät kuvat menisivät pilalle ja kameran olin saanut isältäni, ennen tämän kuolemaa. Suututti ihan vietävästi kameran menetys. Mistä minä olisin voinut arvata, että omituinen esittelijä avaisi vahingossa väärän oven. Selkäpiitäni pitkin juoksivat jäävuoren hiiret pienillä ikijäisillä varpaillaan.

 

Kierros oli käyty ja kun lähestymme kamerani takavarikoituneita gorilloja, he antoivat kameran isännälleen. Joka suureksi hämmästyksekseni palautti kameran minulle miltei pahoitelleen. Kuvat oli poistettu, mutta olin onnellinen, kun sain kamerani takaisin. Poistuimme tästä laivasta.

 

Seuraavaksi menimme kalastajien alukseen. Eräs seurassamme ollut vanhus meni sekaisin ja halusi välttämättä kalastaa. Vaikka opas kertoi sen olevan kovin vaarallista ja sopimatonta. Hän itsepäisesti kuitenkin otti virvelin, käveli veneen keulaan, menetti tasapainonsa ja plums! Opas sanoi, että ”Se siitä sitten. Häntä ei voi enää pelastaa!” Vanhan miehen leskeksi jäänyt nainen aloitti itkunsa oppaan olkapäätä vasten ja me muut poistuimme kalastusaluksesta hämmentyneinä ja järkyttyneitä.

 

Jalkamme olivat väsyneet ja helpotukseksemme opas kertoi, että syömisen jälkeen lähdemme tälle alueelle helikopterilennolle. Syömisen jälkeen kiipesimme helikopteriin ja meidän piti olla koskematta mihinkään ja kaikkien piti asettua niille paikoille, jonne opas kehotti. En malttanut millään olla paikoillani ja sormet syyhysivät koetaulun kimppuun. Otin askeleen koetaulun suuntaan. Kopteri keikahti melkein alas kiikkerältä telineeltään. Opas komensi minua tiukkasävyisesti palaamaan paikalle ja unohtamaan kaikki mitä aioin tehdä.

 

Kopteriin kiipesi toinen keski-ikäinen nainen, joka oppaan kehotuksesta huolimatta puhua pulpatti ja säntäili sinne tänne. Hän sai kopterin vielä pahemmin keikkumaan kuin minä ja jouduin puuttumaan asiaan. Sainkin hänet rauhoitettua kertomalla perusteluita. Miksi pitää olla paikallaan.

 

Kopteri saatiin lastattu, mutta ilmaan me ei päästy ennen kellon soittoa.